Aloitetaan niinkin omaperäisesti kuin toteamalla: elämäni ensimmäinen blogikirjoitus. Jännittää.
Tämä todettu, itse aiheeseen. Tarkoituksena on selventää ehkä ihan vain itselle ajatuksia rakkauteen ja ihmissuhteisiin liittyvistä ikuisuusaiheista, joihin ei liene ikinä löytyvän vastauksia (ainakaan oikeita) mutta joita on aina yhtä hauskaa pyöritellä.
Ennen sukeltamista "villiin sinkkuelämään", jota tällä hetkellä elän, on ehkä viisasta aloittaa pikaisella katsauksella menneeseen.
Kovin perinteinen tarina taustalla eli pitkä parisuhde, avioliitto, ei lapsia, oma talo ja niin sanotusti täydellinen elämä kasassa. Paitsi, että kyseinen elämä ei ollut haluamaani ja tultua selväksi itselleni, asian läpikäynti miehen kanssa. Alkushokkia seurasi äärimmäisen iisisti sujunut ero, jossa asioista ei tarvinnut tapella lainkaan. Eron syinä lopulta klassiset erilleen kasvu, täysin eri arvot ja mielenkiinnon kohteet. Kaksi ihmistä eri maailmoista kohtasi päivittäin fyysisesti kohtaamatta enää lainkaan henkisesti.
Tällä hetkellä välit ovat kunnossa, kun molemmat saivat mitä halusivat ja jatkavat tahtomaansa elämää. Erosta on jo jokunen vuosi ja joku voisi sanoa, että ei eroaminen voi niin helposti käydä ja asioita on jäänyt käsittelemättä mutta I don`t think so. Jos asian on käynyt päässään läpi jo useaan kertaan ennen varsinaista eroa, ei sitä tarvitse jäädä murehtimaan jälkikäteen. Varsinkin, jos on täysin varma asiastaan eikä kadu mitään.
Uskallus erota onkin tavallaan hatun nostoinen asia vai toisaalta liian helpolla luovuttamista? Onko arvostettavampaa lähteä tavoittelemaan unelmiaan ja elämää, jota ainakin uskoo haluavansa vai jäädä vanhaan suhteeseen ja yrittää nähdä vaivaa sen toimivuuden eteen? Todellakin tapauskohtaisia kysymyksiä ja ratkaisuja mutta itse en pidä eroja surkuteltavina asioina, sillä niihin on aina jokin syy ja ne vievät aina elämässä jollain tasolla eteenpäin. Itselleni päätös oli selvä ja siksi siinä oli lähipiirin voivottelusta ja painostuksesta huolimatta helppo pysyä.
Eroa ei niellä helposti, jos siihen ei ole varsinaista syytä. Pelkkä "haluan elää yksin ja oppia itsenäiseksi" ei ole tarpeeksi, vaan kysellään kolmansia osapuolia, onko jompikumpi satuttanut toista niin henkisesti tai fyysisesti tai sitten taivastellaan kuinka tuo yksinolon kaipaus on vain hetken huumaa ja vielä itketään menetetyn kunnon miehen perään. Tiedoksi kaikille, olen itkenyt kerran. Ja sekin loppui puheluun ystävälle, joka sai ymmärtämään, etten itke menettämääni miestä, vaan vain sitä, ettei minulla ole enää sitä tukea & turvaa, johon olin tottunut.
En tiedä kuvittelenko vain vai onko yleisesti niin, että miehet hyppäävät kovin helposti vanhasta suhteesta suoraan uuteen? Kuinka helppoa oikeasti on jatkaa samaa vanhaa elämää ja kumppani vain vaihtuu. En tiedä, itse en pystyisi alkaa suoraan suhteesta toiseen. Tai ainakin se tuntuisi pelkältä laastarisuhteelta, jota käyttäisin vain hyväkseni. Asian tekee erilaiseksi, jos ajattelen, että uusi suhde olisi suuuuuurta rakkautta ja juuri se oikea. Mutta ajatellessani kaikkia miehiä, jotka ovat vanhan suhteen loppumisen jälkeen jatkaneet seuraavaan ensimmäisen tapaamansa naisen kanssa, tulee mieleen onko rakkaus muka niin helppoa? Voiko kyseessä todella olla Se Oikea? Yllättävää tai ei, yleensä miehillä nämä uudet suhteet ovat kestäneet ja hommaan liittyy vielä se, että kyseiset "laastarisuhteet" etenevät lisäksi nopeammin (yhteenmuutto, kihlat, naimisiin, lapsia) kuin edelliset. Tämä toki voi liittyä ikäänkin, kun ei ole enää kaikkea aikaa hukattavaksi. Kysymys johon ei vastausta: nopeat suhteet, suurta rakkautta vai pelkuruutta elää yksin?
Huoh. Se erostani, jota tosin tullaan varmasti vielä sivuamaan koska tokihan mennyt elämäni on osa minua ja tehnyt minusta sen, joka tällä hetkellä olen. Toisaalta ero kasvatti ehkä enemmän kuin monet vuodet yhdessä, sillä silloin vasta aloin todella tutustumaan itseeni. Kuka MINÄ olen ja mitä MINÄ haluan, kun aiemmin luulin olevani onnellinen ja tahtovani tiettyjä asioita mutta yhtäkään kertaa en pysähtynyt miettimään haluanko niitä oikeasti. Ja no, lopputulos on nähtävillä. Eikä sekään huono ole, sillä yhdessä vietyt vuodet olivat kuitenkin onnellisia eikä mikään aika ole hukkaan heitettyä. Ei lainkaan, päinvastoin!
Palaan blogin nimeen vielä tässä, sillä parisuhteessa ollessani uskoin vakaasti, että jokaista varten on olemassa se yksi ja ainoa, jonka minä onnellinen olin nyt löytänyt ja jonka kanssa viettäisin loppuelämäni. Ajatuksessa ei ole mitään pahaa ja arvostan entistä miestäni yli kaiken, sillä harva mies yltää toisen huomioimisessa, luotettavuudessa ja käytöksessä samalle tasolle mutta vaikka toinen olisi kuinka se oikea, ei homma toimi itsestään. Ja mikäli halua löytyy, on varmasti monessa suhteessa paljon pelastettavissa. Parisuhde todella on tahdonasia. Minä taas eron jälkeen käännyin ajattelemaan, että ei ole sitä yhtä ainoaa oikeaa, vaan on vain oikeita ihmisiä oikeaan aikaan, kuten joltain joskus kuulin. Saattoi olla joku suurempikin ajattelija, sillä kyseisessä ajatuksessa on pointtia. Ja niin, se tuo myös lohtua kaikille sinkuille, jotka ovat joko omasta tai toisen tahdosta sen yhden ja ainoan (tai useammankin) oikean jo menettäneet.
Ok, tässä vuodatusta ihan tarpeeksi ekaksi kerraksi. Hyvää yötä, Hollanti voitti!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti